Suuressa maailmassa olivat jonotkin pitkiä

Muistoja tiistaista 21.6.2016 – matkapäivästä

Matkareitti kulki Helsingistä Reykjavikin kautta, operoivana lentoyhtiönä toimi Icelandair. Kuten olin jo aiemmin saanut kuulla, minkäänlaisia tekstityksiä ei kummemmin lentoyhtiön penkkitelevisioiden elokuvissa ollut. Television paneelissa oli kyllä 3,5 mm:n kuulokeliitäntä, mutta yhtiöllä myynnissä vain tulppakuulokkeita 4 euron hintaan. USB-yhteys latasi kyllä kaulasilmukkaa, mutta ääntä sen kautta ei tullut. Oli siis vain horrostettava ilman ääntä. Mäkihyppääjän elämäkertaa, aiemmin katsottuja klassikoita, piirrettyjä… Omasta takaa pitäisi se kuulokekaulasilmukkakin olla, näin nopeana ratkaisuna. Mutinaa syntyi myös normaalikuuloisten katsojien keskuudessa siitä, että kuulokkeet piti ostaa. Matkatoveri löysi englanniksi tekstitettyjä islantilaisia sarjoja, minä taas tyydyin arvaamaan, mitä siinä Frozen-leffassa seuraavaksi tapahtui.

Turkuun vai Reykjavikiin? Tarkkaan nyt se valinta, turkulainen :)

Turkuun vai Reykjavikiin? Tarkkaan nyt se valinta, turkulainen 🙂

Reykjavik (Keflavik) on pieni lentokenttä, mutta USA:n ja Kanadaan matkustavat onnistuvat muodostamaan monta epätoivoista jonoa passintarkastuspisteelle. Schengen ja EU ovat ihan hyvä asia. Jonosta 1 selvittyä oli vastassa jono 2, passi oli pakollinen joka kierroksella, myös lentokoneeseen noustessa. Vaihtoaika koneiden välillä oli ruhtinaallinen 50 minuuttia, mutta kun siitä hupeni 30 minuuttia jonotukseen, selvää oli, ettei wc:hen ollut mitään asiaa Reykjavikin terminaalissa. Siellä sitä paitsi onnistuivat wc:t olemaan ”jossakin”, eivät siinä, missä pitäisi. Helsinki-Vantaata ei suotta ole kehuttu Euroopan parhaimmaksi lentokentäksi – ei se hulppea ulkomuoto vaan se taito sijoittaa palvelut sinne, missä niitä tarvitaan.

Kongressin ohjelma viihdytti elokuvien lisäksi lennolla. Lentoyhtiö jakoi ilmaiset vesipullot kaikille ja huolehti useaan kertaan, että matkustajien nestetasapaino pysyy hyvänä. Laatua.

Kongressin ohjelma viihdytti elokuvien lisäksi lennolla. Lentoyhtiö jakoi ilmaiset vesipullot kaikille ja huolehti useaan kertaan, että matkustajien nestetasapaino pysyy hyvänä. Laatua.

Washingtoniin laskeutuminen aiheutti tuntemuksia – minä tein sen, I made it. Monivuotinen miettiminen, pystynkö matkustamaan rapakon taa, oli ohi. Erittäin pienestä tuloaulasta ohjattiin junan ja bussin risteytykseen, joka sukkuloi lentokoneiden ja matkatavaraterminaalien välillä. Tosin laukut saivat odottaa hihnalla, koska ulkoamerikkalaisten haastattelujono kiemurteli noin tunnin verran vastaanottoaulassa. Jenkeille oli kehitetty koneelliset tarkastuspisteet, joihin passi vain ”piipattiin”, mutta me muut saimme odottaa hattu kourassa. Maahantulohaastattelu meni sujuvasti, kun näytti kongressiohjelmaa, hymyili ja puhui kevyitä. Valokuvan oton jälkeen kiiruhdettiin huolestuneen hihnavirkailijan luokse, joka nosteli laukkuja sen näköisenä, että olisi mukava jos lähtisivät tästä nyt pian. Vielä yksi jono, vielä yksi passintarkastus, ensimmäiset jenkkiläiset kohteliaisuudet ja sitten etsimään kulkupelejä. Olin vakaasti päättänyt mennä julkisilla, sen vuoksi matkaan menikin aikaa. Mutta hotellille päästyä minulla oli metron arvokortti, johon ladata saldoa ja olin tehnyt kuten kukaan ei olisi neuvonut, raahannut 25 kg:n matkalaukkua jenkkien pääkaupungissa keskellä yötä. Mutta se ja sama, hotellille päästiin.

 

Lentoasemalta tultiin Silver Line bussilla, joka vei samannimisen metrolinjan päätepysäkille - arvoitukseksi jää, miksi metroa ei koskaan rakennettu Dullesin lentokentälle asti. Metro Centralissa matka jatkui punaisella linjalla kohti Dupont Circleä (päätepysäkki Shady Grove). Metroliikenne päättyi Helsingin tapaan ennen puoltayötä ja harveni vanhetessaan.

Lentoasemalta tultiin Silver Line bussilla, joka vei samannimisen metrolinjan päätepysäkille – arvoitukseksi jää, miksi metroa ei koskaan rakennettu Dullesin lentokentälle asti. Metro Centralissa matka jatkui punaisella linjalla kohti Dupont Circleä (päätepysäkki Shady Grove). Metroliikenne päättyi Helsingin tapaan ennen puoltayötä ja harveni vanhetessaan.

Tulomatkan viimeinen jono olikin hotellilla. Oli vain painettava nöyrästi päänsä ja seurattava sivusta jonkun suivaantuneen hotellivieraan avautumista virkailijalle viereisellä palvelupisteellä – mitäs siitä, että kello oli jo yli puolenyön paikallista aikaa ja matkoilla oli oltu Suomen kellon mukaan noin 15 tuntia – olisipa tietysti ollut kiva ja mukava jo painaa pää tyynyyn. Lopulta näin tapahtuikin – unensaantiongelmia ei ollut. Viimeinen huomio kiinnittyi räätälöityyn hotellihuoneen avaimeen, jonka sai lopulta pitää – suuressa maailmassa on suuren maailman tyyli.

Hotelliavainkin mainosti kongressia ja yhtä kongressin sponsoria hyvän asian varjolla.

Hotelliavainkin mainosti kongressia ja yhtä kongressin sponsoria hyvän asian varjolla.

 

 

Leave a Reply