Hotellihäiriköintiä

marraskuu 30th, 2011

Työni vaatii toisinaan matkustamista. Silloin varataan hotellihuone ja vietetään yksi ilta sekä aamu täysien palveluiden äärellä ilman arkihuolia. Mukaan lähtee toalettilaukun ja varavaatekerran lisäksi kuulovammaisen värinäherätyskello. Kun sen sujauttaa tyynyliinan
sisään, se ei putoa lattialle vaikka unet olisivat levottomiakin. Kännykkäkin on kätevä herättäjä, siihen voi virittää herätysajan ja sammuttaa sen yöksi. En vain luota, että se oikeasti ”herää”. Jos taas yritän nukkua kännykkä päällä, en nuku silmäntäyttäkään. Ihka oikea herätyskello takaa siis parhaat unet.

Kellon työntäminen tyynyn sisään on tehokas tapa herätä kokonaan; sammutusnappulan etsintä vaatii perinpohjaista tyynyn ravistelua. Mutta kerran onnistuin painamaan kellon sammuksiin niin, että se jäi tyynyn sisään ja unohtui. Siinä mallissa ei ollut torkkunappulaa, joten se ei muistuttanut viiden minuutin välein olemassaolostaan. Vasta viikon kuluttua muistin: ”Kauhistus, herätyskello jäi hotelliin!”

Suomalaiset hotellit onneksi säilyttävät asiakkaiden kadonnutta omaisuutta jonkin aikaa. Näin kävi tälläkin kertaa. Soitin asiakaspalveluun ja kuvailin kelloni. Hämmästyin, kun langan päässä oli hetken hiljaista. Sitten ääni sanoi: ”Ai, SE herätyskello….” Selvisi, että kello oli löydetty ja toimitettu toimistoon, missä se oli pomppinut laatikossa iloisesti joka aamu kello seitsemän. Henkilökunta oli saanut muutamia sätkykohtauksia. Viimein pitkien harjoitusten jälkeen hälytys oli saatu pois päältä. Kävin seuraavalla työmatkalla hakemassa pikku häirikön. Jostain syystä se oli pakattu erittäin paksuun pehmopussiin…

Hotellihäirikkö? Minäkö? En suinkaan! Unohduksen uhri pikemminkin!

Liian lähellä ei huomaa

syyskuu 30th, 2011

Minua pyydettiin huhtikuussa kirjoittamaan blogia huonokuuloisen työikäisen näkökulmasta. Aloitus viivästyi, koska äitini kuoli melko yllättäen aivan kesän kynnyksellä. Vaikka hän oli ehtinyt kunnioitettavaan 91 vuoden ikään, hänen poismenonsa oli melkoinen shokki. Äitiä harvemmin tavanneet kertoivat hänen laihtuneen ja vanhentuneen ihan silmissä vuosien aikana. Minä, omaishoitaja, joka kävin hänen luonaan melkein joka päivä, en ollut huomannut mitään. Tämä pysäytti. Olin ollut liian lähellä.

Aloin pohtia, miten moni on oman kuulovammansa omaishoitaja. Kuulo huononee, kojeet vanhenevat, ikää tulee mittariin sekä käyttäjälle että käytettäville. Tulee uusia työkavereita, joiden puheesta ei saa selvää tai vieraskielisiä puhelinpalavereita, joita karttelee viimeiseen saakka. Jossain vaiheessa tarvitsemme ulkopuolisen kertomaan, että tarvitsisimme huoltoa, lepoa, kuntoutusta, ehkä uudet kojeet ja etätulkkausta niihin vieraskielisiin puhelinpalavereihin. Jonkun sanomaan haloo! Etkö huomaa itseäsi!

Nämä kullankalliit ulkopuoliset löytää yhdistyksen kerhosta tai vertaistapahtumasta. Tiedän, koska syksyn tullen olen nauranut monet naurut askartelukerhossa, säpissyt CI-tapahtumassa (koska se järjestettiin vanhassa opinahjossani Oriveden Opistossa) ja naputellut lukemattomia tekstiviestejä tuttaville. Hei, kaikki, jotka mietitte, mitä sille kaverille kuuluu; kysäiskää! Vertaisseura kuntouttaa!

– Eija

Rukalta Niskakoskelta. Vastavaloon kuvattuna auringonpaiste muuttuu kuunvaloksi.